Hannu Saarinen – Mynälahden kalastushistoriaa

Yleisin kalastusvene oli kaksihankainen 6-metrinen tervattu vene. Se oli varsin hyväkäytöksinen ja kantava kovassakin aallokossa. Käytössä oli myös puisia meriläisveneitä, joita ei käytetty juurikaan kalastukseen mutta esimerkiksi silakkaruuhien hinauksessa. Meriläinen saattoi kiskoa jopa 6-8 silakkaveneen letkaa kohti Ihattulan rantaa. Melko usein hinaamalla kuljetettujen lastien korvauksena oli vakituinen silakkarysän paikka meriläistä omistamattoman kalastajan vesillä. Yhteistyö toimi.

Varhaisimmat meriläiset oli varustettu isoilla moottoreilla. Esimerkiksi Lehtisen saaren 11-metrisessä oli lentokoneen moottori. Kuulemma kaikkia tulliveneitä nopeampi!

Seudun tunnetuin veneentekijä lienee ollut Aarne Luotonen, ”Palstan Aarne” Vehmaalta. Hänen käsistään syntyivät meriläiset, isot ruuhet ja pitkät ruuhet (harvarysäveneet). Viimeisin tuotesarja taisi olla kensuksi sanottu teräväkeulainen, lähes tasapohjainen vene.

Ensimmäiset perämoottorit tulivat Mynälahdelle 1960-luvulla. Kala-astiat veneissä olivat 100 litran puusaaveja. Yleisimmät miehistöt veneissä olivat vaimo ja mies, isä ja poika tai joskus myös sisarukset.

Pyydyksiä oli valtavasti, mutta kalastus tapahtui varsin sopuisasti. Verkkoja, silakkarysiä, harvarysiä, maderysiä, hauki-/madekoukkuja ja pitkäsiimoja. Verkkoja käytettiin 12 – 75 mm harvuisina, siis salakasta lahnaan. Yleisimmät saalislajit olivat kuha ja lahna. Kuhasaaliit olivat runsaita jo ennen sotia. Kuhaa pyydettiin myös koukuilla ja harvarysillä. Lahna valikoitui pääsaaliskalaksi todennäköisesti siksi, että sodanjälkeiset ajat nostivat roimasti lahnan kaupallista arvoa. Isokokoinen, runsassaaliinen kala oli pyydystettävissä lähes ympäri vuoden.

Suomukalat säilytettiin elävinä isoissa puusumpuissa odottamassa noutajaa. Kalanostajat veivät kalat myytäväksi Turkuun. 1950-luvulla suuriman osan saarten kaloista osti kustavilainen Petri Juslin. Juslinilla oli todella iso ns. fiskooli-vene, jossa veneen keskiosa toimi sumppuna, ja kalat kulkivat elävänä Aurajokeen.

Myös talvikalastus oli kaikissa torpissa elinkeinona. Talviset verkkomatkat suoritettiin yleensä vesikelkkaa työntäen. Hankalalla kelillä isäntä työnsi kelkkaa ja emäntä toimi hevosena kiskoen kuormaa köydestä, molemmilla melkoinen etunoja.

Isommat talot tekivät verkkomatkansa hevosella. Hannun mieleen on syöpynyt eräs isäntä, Hilmeri ja hänen hevosensa Luisto. Lieneekö niin, että Luisto usein kyllästyi eväsheinien vähyyteen taikka talven kylmyyteen jäällä. Usein se kuitenkin kesken työntouhun otti suunnan verkkoavannolta kotitallille. Mahtavaa oli karjahtelu, kun Hilmeri yritti hevostaan tavoittaa. Luisto kyllä osasi tarkkailla, ettei jää kiinni. Pikku nykäisy vauhdissa ja tallin ovelle odottamaan. Lopulta ratkaisuksi löytyi toinen jäätuura, johon Luisto köytettiin.

Hannun oma ura kalatalousalalla alkoi 5-vuotiaana silakanperkaajana Turun osuuskaupan silakansuolaamossa Taivassalon Keräsaaressa. Silakat perattiin, pestiin meressä ja suolattiin puunelikoihin. Nelikot kuten saavitkin valmisti Lempisaaren kartanon puuastiatehdas Amerikan saaressa.

Saariston perheiden elanto tuli pienistä palasista, ja yhteishenki oli vahva.

Kiitos Hannu työstäsi meidän suomalaisten kalansyöjien ja Saaristomeren hyväksi! Kiitos hienosta tarinasta!

Alkuperäinen teksti: Hannu Saarinen
Tekstin muokkaus (tiivistäminen): Maria Saarinen

#kalastaja

#kalaakaikille

#respect