Sameboat

Hae
Ota yhteyttä

Tapio Luotonen

18.12.2020

Tapio Luotosen isoisän perustaman kalastajatilan historia alkoi Taivassalossa rakennuksessa, joka nykyään tunnetaan nimellä Ketarsalmen Kievari. Graniittiseinäinen ravintola- ja juhlatila rakennettiin alun perin Ketarsalmen tilan navetaksi 1900-luvun alussa. Tässä navetassa Louhisaaren kartanon torppari Jalo Luotonen tapasi Kalannista Taivassaloon navettapiiaksi tulleen tytön, jolle menetti sydämensä. Luotonen siirsi torppansa Sarsalanrannasta Mynälahden Keräsaareen vuonna 1910, ja näin tuli Luotosen kalastajatila perustetuksi. Kalastajuus on kulkenut perheessä isältä pojalle, ja saareen vuonna 1949 syntynyt Tapiokin kertoo kasvaneensa ammattiin.

Keräsaarelaiset lapset kävivät koulua mantereen puolella Särkilässä. Viikonloppua päästiin viettämään kotiin lauantaisin koulupäivän jälkeen. ”Koulukortteerit” olivat tavallisia perheitä, jotka majoittivat koululaisia korvausta vastaan. Tapio muistelee myös osallistuneensa talon töihin klapien hakkaajana. Ensimmäiset kalansaaliinsa poika myi 15-vuotiaana.

 

Kolmekymppisenä Tapio muutti saaresta pysyvästi länteen Taivassalon Ihattulaan. Kalavedet ovat kuitenkin edelleen Keräsaaren ympäristössä. Mikään muu ammatti ei ole tuntunut vaihtoehdolta, vaikka rakennushommat ja tavaroiden kuljettaminen on tuottanut pientä lisäansiota. Nuorin veli Tero Luotonen asuu edelleen saaressa, ja myös hän on ammattikalastaja.

Kalastajan ura alkoi silakan rysäkalastuksesta, josta Tapio luopui vasta muutama vuosi sitten. Olkapäät eivät enää tahtoneet kestää silakkarysien seipäiden junttaamista sitkeisiin mutapohjiin, ja toiminnan jatkaminen olisi vaatinut työtä helpottavia investointeja. Nykyään suuri osa Saaristomeren silakkarysistä viritetään pyyntiin seipäiden sijasta ponttonien avulla.

Silakkasaaliissa on ollut vuosittaista vaihtelua, ja lähes tyhjiäkin vuosia on ollut. Ne olivat yleensä silloin, kun vesi lämpeni alkukesällä nopeasti. Tapion kokemuksen mukaan silakka lähtee rannikolta, kun vesi lämpenee 15 asteeseen.

Kalastuksen kohteena olleet kalalajit ovat pitkän uran aikana vaihdelleet kalakantojen runsauden ja kysynnän mukaan. Haukea ja madetta on pyydetty iskukoukuilla, mutta nykyään made on vähissä. Lahna oli pitkään tärkeä saalislaji, jota kalastettiin verkoilla heti jäiden lähdön jälkeen. Hintakin oli parempi kuin nykyään, kunnes lahnan kysyntä hiipui. Kookasta lahnaa, josta voisi saada edes jonkinmoisen hinnan, tulee enää harvoin.

Nykyään kalastus painottuu kuhaan ja ahveneen, ja mennyt syksy oli ahvenen osalta ennätyksellisen hyvä. Kuhankalastaja arvostaa itsekin eniten juuri kuhaa, jota perheessä syödään paljon joko voissa paistettuna tai kesäaikaan foliossa grillattuna.

Talvella kalastetaan jään alta, jos jäätä vain on. Kalastajan kylmyydenkestävyys on iän myötä heikentynyt, mutta hyvänä puolena talvikalastuksessa on se, että verkot säilyvät paremmin ehjinä hylkeiden pysytellessä pääosin avomerellä jäärajan tuntumassa.

Parin viime vuoden aikana hylkeet ovat haitanneet kalastusta vähemmän kuin ennen, mikä saattaa johtua alueella harjoitettavasta metsästyksestä. Sen sijaan merimetsoista on yhä suurempaa haittaa erityisesti matalissa vesissä harjoitettavalle ahvenenkalastukselle lintujen nokkiessa verkkoon jääneiden ahventen kidukset rikki.

Kotimaisen kalan edistämisohjelmassakin mainittuun särkikalojen hyödyntämisen lisäämiseen Tapio suhtautuu toistaiseksi varauksella. Hän näkee ongelmia erityisesti keräilyn ja logistiikan järjestämisessä. ”Miten se pystytään järjestämään taloudellisesti kannattavalla tavalla? Minunkin verkoistani nousee päivittäin ämpärillinen särkikalaa, mutta ei sellaista määrää kukaan tule hakemaan, eikä sitä kannata lähteä kuljettamaan”. Vielä 1990-luvulla särkeä tuli verkoista haitaksi saakka.

”Parasta kalastajan ammatissa on oma vapaus, vaikka se rankkaa työtä onkin”, toteaa Tapio. Parhaat hetket koetaan silloin, kun kalaa tulee hyvin. Hankalimmissa paikoissa on oltu heikoilla jäillä. Kerran nuorimies astui lumikinokseen, jonka alla ei ollutkaan jäätä. Kalareissulla mukana ollut isä sai onneksi vedettyä pojan takaisin jäälle.

Kiitos Tapio elämäntyöstäsi meidän kalansyöjien ja Saaristomeren hyväksi! Meillä on ollut mahdollisuus nauttia terveellisestä kotimaisesta elintarvikkeesta sen ansiosta, että sinä olet jo puolen vuosisadan ajan lähtenyt merelle säässä kuin säässä, satoi tai paistoi!

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Heikki Eskelinen

4.12.2020

Kuopion eteläpuolella sijaitseva Leppävirta on suomalaista järviseutua kauneimmillaan. Näissä pohjoissavolaisissa maisemissa lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneellä Heikki Eskelisellä taitaa kuitenkin olla myös muutama merikarhun geeni perimässään; etelään opiskelemaan saapunut nuorukainen menetti sydämensä merelle kertaheitolla, eikä paluuta Savoon ollut. Hän asettui pysyvästi asumaan Turkuun.

Heikin suvusta ei kalastajia löydy, mutta toki Leppävirralla kalastettiin. Heikki oli Unnukalla ja Koirusvedellä muikkua nuottaamassa 17-18-vuotiaana. Kun mielessä alkoi kehittyä ajatus kala-alasta ammattina, mies päätti pyrkiä Paraisten kalakouluun (nyk. Ammattiopisto Livian Kalatalous- ja ympäristöopisto) .

 

Tuohon aikaan Paraisille pääsi opiskelemaan vain, jos oli työkokemusta alalta, ja pääsykokeet tähtäimessään Heikki aloitti vuonna 1983 puolentoistavuoden pestin pyhämaalaisen ammattikalastajan Viljo Saaren renkinä. Vuonna 1984 alkaneessa koulutuksessa ainoa linjavaihtoehto oli kalanviljely, ja kalanviljelijäksi Heikki valmistui. Viljelyhommat Riittosen kalanviljelylaitoksella Rymättylässä jäivät kuitenkin muutamaan vuoteen.

Kalastuskokemusta kertyi lisää Riittosen talvinuotalla sekä Viljo Saaren pojan, Seppo Saaren silakkatroolarilla. Vapaa-ajallaan Heikki alkoi kalastaa verkoilla kuhaa Turun vesillä. Koska koti oli kerrostalossa, eikä omaa rantapaikka ollut, saalis tuotiin rantaan ensin Jalostajan laituriin ja sitten Nauvon Prostvikiin. Nykyään purkupaikkana toimii Paraisten kalakoulun ranta. Kuha on edelleen tärkein saalislaji, ja saalis käsitellään omassa elintarvikehuoneistossa Paraisten Sattmarkissa. Talvella kalastetaan jään alta, silloin kun jäätä on. Vaikka jääkalastus on raskasta, se on Heikille mieleistä hommaa, koska siinä saa liikuntaa eri tavalla kuin veneellä kalastaessa.

Kalanjalostus tuli kuvioihin jo aikaisessa vaiheessa. Purkkeihin säilötään eniten silakkaa, mutta kuhalle ja ahvenellekin on löytynyt omat marinadinsa. Jalostus työllistää Heikin lisäksi yhden henkilön kokoaikaisesti puolet vuodesta. Liisa Palonen vastaa myös reseptien kehittelystä. Asiakkaiden suosikkituotteita ovat muun muassa Sattmarkin maustesilakka, limesilakka sekä chili-valkosipulisilakka, jolla tuli viime vuonna voitto Helsingin silakkamarkkinoiden silakkayllätys -sarjassa. Niin ikään ykköspalkittu Sattmarkin maustesilakka on todellinen innovaatio, jossa nahaton silakkafilee säilötään maustekalan liemeen. Perinteinen santelipuun kuoresta arominsa saava maustekala tehdään kokonaisesta kilohailista.

 

Jalosteet myydään pääosin markkinoilla, mutta kesäaikaan tärkein myyntikanava on Saariston rengastien varrella oleva Sattmarkin Savustamo. Samassa pihapiirissä toimii kahvila ja Bistro.

Heikki on käynyt Turun ja Helsingin silakkamarkkinoilla itsenäisenä yrittäjänä jo 30 vuoden ajan, mutta ensimmäinen kerta oli jo nuorena miehenä Viljo Saaren yrityksessä. Markkinat ja niihin valmistautuminen merkitsevät kovaa työtä ja pitkiä päiviä, mutta ne ovat tapahtumina mukavia ja kalastajille myös tilaisuus tavata kollegoja. Heikin tytärten ollessa nuorempia he osallistuivat isän kanssa myyntityöhön Turun Keskiaikaisille markkinoilla ja olivat mukana tapahtumassa esitettävissä näytelmissä.

Heikillä on eläkeikään vielä lähes kymmenen vuotta, mutta valitettavasti kalastus on hiipumassa hylkeiden takia. Puolet nykyisistä vuokravesistä on sellaisia, joissa ei enää pysty kalastamaan, ja uusia hylkeiltä suojaisia vesiä on vaikea saada. ”En osaa edes nimetä alan muita suuria ongelmia, kun kaikki ongelmat kilpistyvät hylkeisiin. Hyljekantaa pitäisi saada vähennettyä sellaiseksi, että sen kanssa pärjää. Ei niitä kukaan sukupuuttoon halua hävittää, mutta nykyisessä tilanteessa kalastajilla ei ole mahdollisuuksia”.

Oman yritystoimintansa ohella Heikki ehtii antaa aikaansa kalatalousalan koulutuksen ja järjestötoiminnan hyväksi. Hän toimii Liviassa työelämän edustajana näyttötilaisuuksissa, joissa opiskelijat osoittavat osaamisensa. Hän on ollut pitkään myös Suomen Ammattikalastajaliitto SAKL ry:n hallituksen jäsen.

Heikki sanoo, kuten jokainen tähän mennessä haastateltu kalastaja, että parasta kalastajan ammatissa ovat luonto ja vapaus. ”Jos en olisi kalastaja, olisin jotenkin tekemisissä merenkulun kanssa”. Tämä haave on osittain toteutunutkin; hän ajaa ajoittain yhteysalusta Nauvon pohjoisella reitillä. Kun työmatkalla joutuu yöpymään, kirjoja tulee luettua paljon. Suosikkeja ovat dekkarit ja elämäkertateokset, josta viimeisimpänä näyttelijä Mikael Persbrandtin tarina.

Heikin piti osallistua Vanhan Suurtorin Joulumarkkinoille vielä kolmena viikonloppuna ennen joulua, mutta tätä kirjoitettaessa tuli tieto markkinoiden peruuntumisesta korona-epidemian takia. Joulukalatilauksia voi kuitenkin tehdä Paraisten ja Turun länsikeskuksen REKO-ryhmissä sekä Sattmarkin savustamon facebook-sivun kautta.

Kiitos Heikki elämäntyöstäsi suomalaisten kalansyöjien ja Saaristomeren hyväksi. Nähdään markkinoilla, kun korona hellittää otettaan!

Kuvat merellä: Suomen Ammattikalastajaliitto SAKL ry

 

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Matti Agge

20.11.2020

Matti Aggella on juuret Karjalassa. Tämä näkyy paitsi perehtyneisyytenä luovutetun alueen historiaan myös positiivisena elämänasenteena. Sen näkee herkässä olevasta hymystä, joka ulottuu leveänä molempiin korviin saakka. Vaimokin löytyi koivistolaisten kesäjuhlista. Jotkut naiset ovat saaneet sormeensa piston ihailijan tuomasta ruusukimpusta, mutta Marja Kopola sai kyntensä alle piikin kuhan selkäevästä. Matti arveli kalan olevan ruusupuskaa tehokkaampi hurmausväline. Oikeassa hän olikin, ja pian piikin korvasi kihlasormus.

Matti Aggen äiti lähti evakkoon Eistilän kylästä Koiviston maalaiskuntaan kuuluvalta Koivusaaren saarelta vuonna 1939. Isä oli rakentamassa Salpalinjaa.

 

Äidin ensimmäinen määränpää oli Orivesi, jossa Matin isosisko syntyi viikon kuluttua evakkoon lähdöstä. Paluumuuton aikana äiti ehti Haminaan ennen jatkosodan alkamista. Matti syntyi täällä pommitusten aikana vuonna 1942. Isä kuoli Matin ollessa vuoden ikäinen. Kun rintama lähestyi Haminaa vuonna 1944, Matin sisko lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin, eikä hän palannut. Matti muutti äitinsä kanssa ensin Särkisaloon isoäitinsä luo ja sieltä Paraisten Gundvikiin isoisä Taavetille osoitetulle tilalle.

Matti alkoi kalastaa myyntiin 12-13 -vuotiaana. Nuoresta pojasta tuntui uskomattoman hienolta, kun naapuri vei mukanaan Matin kalastamat hauet, ja takaisin tuli rahaa. Säyneitä kalastettiin säkkikaupalla. Myöhemmin säkit vaihtuivat puulaatikoihin, koska bussimatkallaan Turkuun säkit vuosivat.

 

Myös made oli tärkeä saalislaji, ja 1960-luvulla saaliit olivat suuria. Osa kaloista kuljetettiin hevosella ja reellä Henrikssonille, jolla oli sumppupaatti Paraisten pikkusillan päässä kirkon lähellä. Kuhaa alkoi tulla saaliiksi vasta 1970-luvulla.

Matti kävi 38 vuotta myös palkkatyössä. Kalat kulkivat samalla kätevästi työpaikan lähellä olleeseen tukkuun. Kalastus oli Aggen maatilalla kuten monella muullakin saaristotilalla aina yksi toimeentulon tukijaloista. Marja Agge jätti historiantutkijan uransa Turun yliopistolla osallistuakseen kaikkiin tilan töihin, myös kalastukseen. Perheeseen syntyi tytär. Matilla on tytär ja poika myös edellisestä avioliitosta.

Matti on kalastanut aina verkoilla. Verkko sopii pyydyksenä hyvin alueelle, jossa ei ole voimakkaita virtauksia eikä vedessä roskaa. Nykyään tärkein saalislaji on kuha. Kuhan alamitan noustua (2019) Matti on siirtynyt 47 mm verkkoihin ja kertoo kuhan keskikoon selvästi nousseen. Made on alueelta lähes täysin kadonnut, kuten muualtakin Saaristomereltä.

Talvisin on kalastettu jään alta, ja jäällä kuljettiin vesikelkalla. Päivätyön jälkeen vesikelkan kahvassa roikkuva akkukäyttöinen lamppu näytti tietä pimeässä kulkeville. Kovin talvi oli 1965-66. Jää oli 80 cm paksua, ja tuuran varttakin piti lisätä puolella metrillä. Vasta 70-vuotiaana Matti hankki mönkijän, joka teloilla varustettuna kulkee millaisessa sohjossa tahansa. Mönkijän perässä vedetään kelluvaa ponttonikelkkaa, joka lisää talvisen kalastuksen turvallisuutta. Kelkassa on keksi, jonka voi iskeä jään reunaan ja vetää itsensä jäälle, jos putoaa avantoon. Matti on pari kertaa pudonnut. Keksin toisessa päässä on mela.

Kun Matti jäi vuonna 2005 palkkatyöstä eläkkeelle, hänestä tuli päätoiminen ammattikalastaja, ja sitä hän on edelleen. Hylkeet olivat jo lopettaa uran, mutta uusi suojainen vesialue on ainakin toistaiseksi pelastanut tilanteen. Tosin vahingot pahenevat sielläkin, mikä merkitsee työmäärän jatkuvaa lisääntymistä.

Matin mielestä parasta kalastajan ammatissa on vapaus ja ympäröivä luonto. Matti on nyt 78-vuotias mutta hyväkuntoinen ja toivoo voivansa jatkaa ammatissaan. Alan tulevaisuus näyttäisi Matin mielestä hyvältä, jos vain päättäjillä olisi rohkeutta puuttua hyljeongelmaan. ”Nyt sitä on vain kierrelty kuin kissa kuumaa puuroa. Kun kalastajat loppuvat, hyljeongelmakin loppuu. Tähän ehkä pyritään. Päättäjiä, jotka eivät ymmärrä asfaltin ulkopuolisia asioita, ei tulisi päästää niistä päättämään”.

Matti on myös itse mukana politiikassa. Hän on ollut neljä vuotta Paraisten kaupunginvaltuuston jäsen ja sitä ennen varajäsen ja lautakuntien jäsen. Politiikan ja lukuisten muiden tehtäviensä ja harrastustensa ohella Matilla on aina aikaa kertoa kuulijoille kalastuksesta ja sen merkityksestä saariston elinvoiman ylläpitäjänä sekä ravinteiden poistajana. Matti ei kiihkoile vaan kertoo asiallisesti ja vakuuttavasti. Hänen mielipidekirjoituksensa hylkeenmetsästyksen ongelmista julkaistiin viime kesänä useassa lehdessä Kunnat voisivat palkata hylkeenmetsästäjiä

Vaimon äskettäinen kuolema on tuonut elämään suuren surun, mutta tilanpidon vastuulleen ottanut poika, lähellä asuva tytär ja lapsenlapset tuovat Matin elämään läheisyyttä ja suurta iloa.

Kiitos Matti elämäntyöstäsi suomalaisten kalansyöjien ja Saaristomeren hyväksi. Kiitos hienosta tarinasta! Kotimaisen kalan ystävien puolesta toivon, että Suomen hyljeongelman ei anneta ratketa pelkäämälläsi tavalla.

********************************
Bonusjuttu Taavetti Aggesta ja Karjalan historiasta

Matin isoisä Taavetti Agge oli syntynyt vuonna 1858, mutta ehti vielä ennen kuolemaansa kertoa Matille elämästä Karjalassa. Tarinoihin sisältyi myös elämänviisauksia.

Taavetti syntyi Koiviston maalaiskuntaan kuuluvassa Koivusaaressa, ja hän työskenteli laivurina ja kalastajana. Talvet kuluivat putkakalastuksen merkeissä Seiskarin merellä. Putka oli kevyt puurakennus, joka vietiin jäälle 30 km:n päähän rannikosta. Kalastajat viettivät jäällä koko talven silakkaa kalastaen, 4-henkistä miehistöä välillä vaihtaen. Raasseli eli kalan ostaja kävi noutamassa jäätyneet kalat ja toi samalla tullessaan kalastajien tilaamat elintarvikkeet. Joskus kalastajien alla oleva jäälautta irtosi ja lähti ajelehtimaan, ja miehet pelastettiin jäänmurtajalle. Hyvä keino pitää silmällä sijaintiaan oli laittaa kaksi tuuraa pystyyn jäälle Seiskarin majakkaa kohti.

Suomen suuriruhtinaskunta eli vuosisadan vaihteessa painostavaa aikaa. Venäjän keisarikunta halusi venäläistää suomalaiset. Suomalaisten pelastukseksi tuli 1900-luvun alkupuolella käyty Japanin sota, jossa Venäjä menetti koko laivastonsa. Tämä johti siihen, että keisari halusi olla hyvissä väleissä suomalaisten kanssa. Taavettikin ryhtyi urakoimaan keisarikunnalle.

Yksi urakoista oli kylän uusi laituri. Keisari Nikolai II tuli itse katsastamaan valmiin laiturin, ja Taavetti otti keisarin vastaan. Keisari otti tervehtiessään jopa valkoisen hansikkaan pois kädestään, mikä oli suuren kunnioituksen osoitus. Keisari kyseli elämästä Eistilän kylässä. Taavetti, joka puhui ns. ”halkovenättä”, otti puheeksi pahan hyljeongelman. Keisari kävi reissullaan useissa muissakin kylissä, ja sai saman viestin. Keisarillinen Suomen senaatti hyväksyi keisarin esityksen hylkeen tapporahasta vuonna 1909. Palkkiojärjestelmä johti hylkeiden metsästyksen käynnistymiseen, ja Suomen suuriruhtinaskunnassa metsästettiin jopa 12 000 hyljettä vuodessa. Kalastus elpyi. Tapporahan maksaminen keskeytyi ensimmäisen maailmasodan aikana ja päättyi Venäjän vallankumoukseen. Metsästys jatkui silti voimakkaana, koska ruoasta oli kova pula.

Taavetti oli 10-vuotiaana kokenut suuret nälkävuodet ja opetti Matille, että elon varmistamiseksi on aina oltava karjaa ja kalastusta, koska viljan voi kato viedä. Lisäksi hän tähdensi, että koskaan ei saa läpiveto kukkarossa käydä.

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Jouni Nieminen

30.10.2020

”Heti pesemään kädet!” kuului opettajan tavanomainen käsky pojan saapuessa kouluun. Pojalla oli tapana viedä itse kalastamansa lahnat koulumatkalla bussille, jonka kyydissä ne matkasivat Turkuun torikauppiaalle. Poika oli kalastuksesta ja rahan tienaamisesta innostunut 10-vuotias Jouni Nieminen Kustavista. Hän oli saanut käyttöönsä Seiskarin saarella syntyneen kalastaja-isoisänsä vanhoja verkkoja, joita viritti pyyntiin saaristosta löytyneellä vanhalla veneen rähjällä. Mukana kalastushommissa oli isoveli Jari*.

Opiskelupaikka rakennusalalla jäi käyttämättä, kun Jouni sai peruskoulun päätyttyä vakituisen työpaikan ensin Kustavin Merikala -nimisessä kalanviljely-yrityksessä ja sen jälkeen Ströömin Lohessa.

Palkkatöissä kului yli kymmenen vuotta, mutta kalastus oli koko ajan mukana kuvioissa. 2000-luvun taitteessa Jouni ryhtyi päätoimiseksi kalastajaksi.

Kustavin kalavesiltä nousi ahventa, madetta ja lahnaa. Jounin kalastajanura oli kuitenkin lähellä päättyä jo ensimetreillä, kun hylkeet saapuivat hänen kalavesilleen ja karkottivat kalat. Kalastus kotivesillä kävi mahdottomaksi.

Sitkeä mies oli päättänyt pärjätä, ja päätöstä lujittivat viisi nälkäistä lasta. Huhujen mukaan Mynälahdelta sai hyvin kuhaa, ja vuonna 2000 Jouni onnistui saamaan alueelta ensimmäiset vuokravetensä. Vuosien mittaan toiminta laajeni. Hän kokeili myös lahnan troolausta, mutta saaliit jäivät pieneksi. Sen sijaan norssia eli kuoretta tuli runsaasti, ja Jouni alkoi tutkia sen mahdollisuuksia markkinoilla. Kun kiinnostunut ostaja löytyi Virosta, kalastajamme päätti satsata tähän itäeurooppalaisten arvostamaan kalaan. Pyydyksiä ja aluksia kehitettiin erityisesti norssin rysäkalastuksen tarpeita ajatellen. Nyt norssi on silakan ohella yrityksen pääkohdelaji. Kuhan ja ahvenen verkkokalastuksesta vastaa Jounin poika Aleksi*.

Norssisesonki on tavallisesti pari kolme viikkoa huhti-toukokuussa. Ensi vuonna mereen lasketaan jo noin 70 rysää, ja tavoitteena on yli miljoonan kilon saalis. Sesongin aikana Niemisen yritys työllistää useita perheen ulkopuolisia henkilöitä.

Norssirysät on suunniteltu itse. Ne on helppo ja nopea virittää ja nostaa. Pyydysrakennukseen on palkattu vakituisesti yksi henkilö.

Jouni suunnittelee ja osin myös rakentaa kalastuksessa käytettävät aluksensa itse. Paavossa on useita erityisominaisuuksia, jotka tekevät siitä ylivertaisen rysäkalastusaluksen. 44 tonnia kalaa ottava alus kulkee näppärästi mihin suuntaan tahansa. Se kulkee hyvin myös matalassa; 30 tonnin lastissa alle tarvitaan vain metri vettä. Tyhjänä alus kulkee 31 solmun vauhtia.

Alukset ovat kuuluisia paitsi käyttöominaisuuksiltaan myös nimiltään. Paavon lisäksi Kaasinen, Niklas, Ari ja Kyrväkäs kuljettavat Niemisen norsseja. Tarina kertoo, että neljä ensin mainittua on kastettu ELY-keskuksen virkamiesten kunniaksi.

Saaliin purkupaikat ovat vaihtuneet vuosien varrella, mutta viimeiset viisi vuotta saalis on purettu Teersaloon. Oma purkupaikka ja kalanjalostustoiminta on suunnitteilla Taivassalon Tuomaraisiin kalasataman läheisyyteen, mutta hanke on toistaiseksi jäissä lupa-asioiden takia.

Jouni on ylpeä innovaatioistaan, eikä syyttä. Hän kertoo olevansa oman tiensä kulkija ja tulee onnelliseksi siitä, kun työt sujuvat hyvin ja ongelmitta. Vaikka hän sanoo, että kalastus on hänelle ensisijaisesti bisnestä, vaimo Anita on eri mieltä. Mies kuulemma heräilee yölläkin miettimään, miten jonkin asian voisi tehdä vielä paremmin. Anitan mukaan kalastus menee perheessä kaiken muun edelle, ja hän on itsekin mukana toiminnassa erityisesti norssisesongin aikana.

 

53-vuotias Jouni näkee ammattikalastuksen tulevaisuuden valoisana. Pystymetsästä alalle ei kuitenkaan ole mahdollista tulla, ja Jouni kehottaakin kalastajaksi haluavia hakeutumaan ensin vanhemman kalastajan oppiin muutamaksi vuodeksi.

Kiitos Jouni elämäntyöstäsi meidän kalaa syövien kuluttajien ja Saaristomeren hyväksi! Taidat olla Suomen kovin norssin kalastaja, ja teet samalla tärkeää työtä poistamalla saaliin mukana merkittäviä määriä ravinteita rehevöityneistä rannikkovesistä. Toivottavasti myös suomalaiset kuluttajat oppivat syömään tuota herkullista lohikalojen sukulaista!

#kalaakaikille

#kalaakaupunkilaisille

#respect

 

*) Tavoitteena on saada sekä Aleksi että Jari haastateltua Rannikolla on sankareita -sarjaan.

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Börje Holmberg

Juhannusaattona 19.6.2020

Börje Holmbergillä on kaksi tytärtä ja poika. Clara kutsuu isäänsä eläväksi legendaksi. Carina sanoo, että isä on heidän oma supersankarinsa. Epäilemättä he molemmat ovat oikeassa. Tapaamisemme oli tunteita herättävä.

Börje syntyi Storfallanin saarella Dragsfjärdin kunnassa syksyllä 1939 vähän ennen talvisodan alkua. Nuori mies muutti mantereelle 20-vuotiaana ja työskenteli muun muassa uittotöissä ja laivojen lastaajana. Myös silakankalastus oli mukana kuvioissa. Börje kalasti isänsä ja veljensä kanssa silakkaa talvinuotalla ja joitakin vuosia myös troolilla perheen minkkitarhalle.

Vuonna 1963 Börje avioitui Marianne Adolfssonin kanssa, ja muutamaa vuotta myöhemmin he rakensivat talon Ytterölmosiin. Paikka on Börjen kotisaaresta muutama kilometri etelään.

Molemmat olivat palkkatöissä, mutta ajatus yhteisestä kalastusyrityksestä alkoi kypsyä Börjen ollessa töissä Taalintehtaalla Wärtsilän terästehtaalla. 3-vuorotyössä jäi vapaa-aikaa, ja ahkera mies alkoi käyttää sen kalastukseen. Vuonna 1973 Mariannekin jätti palkkatyönsä kaupassa ja puki ylleen kalastajan työvaatteet. Asenne oli jo kunnossa.

Alkuvuosina kaikki kala meni jalostamattomana Helsinkiin. Börje kertoo, että he näkivät kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että jos kalastajan työllä aikoo elää ja menestyä, kalat on jalostettava itse ja siirryttävä suoramyyntiin. Silakkarysät vaihtuivat verkkoihin, joilla saatiin tasakokoisempaa kalaa, ja niiden jatkojalostusta varten hankittiin fileointikone. Silakkaa ja kilohailia purkitettiin, ja suomukalat kuten kuha ja ahven suomustettiin tai fileoitiin. Osa saaliista savustettiin.

Tuotteet myytiin Taalintehtaan torilla ja kotona. Turun silakkamarkkinoille pariskunta osallistui 31 kertaa ja Helsingin markkinoille 11 kertaa. Lapset olivat usein mukana. Carina ja Clara korostavat äitinsä osuutta tuotekehityksessä; Marianne oli idearikas hyvän ruoan ystävä, ja silakkamarkkinoilla kymmeniä palkintoja saaneet tuotteet olivat hänen käsialaansa. Börjen silmät loistavat, kun hän kertoo: ”Markkinat olivat parhaita aikoja! Turku oli todellinen edistysaskel urallamme”.

Börje sanoo, että jos kala olisi myyty jalostamattomana pelkästään tukkuihin, hän olisi muuttanut vanhainkotiin jo aikaa sitten. Onneksi niin ei käynyt! Päinvastoin, Börje uusi kuluvan vuoden alussa rekisteröitymisensä kaupallisten kalastajien ryhmässä 1*).

 

Rekisteröinti on voimassa kolme vuotta, ja ainakin sen ajan Börje aikoo vielä jatkaa. Rivien välistä tulkitsen, että hän aikoo jatkaa niin kauan kuin terveyttä riittää. Kun kysyn, mikä kalastajan ammatissa on parasta, vastaus tulee nopeasti: ”Työn itsenäisyys ja kevätaamujen pakahduttava kauneus”.

1-ryhmässä pysyminen vaatii paljon työtä. Kalaa on etsittävä aktiivisesti. Börjellä on siitä hyvä tilanne, että hänellä on runsaasti kalavesiä. Kun hylkeet tai merimetsot estävät kalastuksen tai karkottavat kalat jollain alueella, Börje siirtyy toiselle. Kohdelajit ovat viime vuosina olleet kuha, ahven, silakka ja kilohaili ja pyydyksenä verkko. Talvella verkoilla kalastetaan jään alta. Viime talvi oli ensimmäinen talvi Börjen elinaikana, kun kunnon jäitä ei tullut ollenkaan.

 

Börjen puheesta kuultaa läpi kaksi asiaa; rakkaus ja nöyryys. Rakkaus luontoon ja eläimiin ja rakkaus ammattikalastajan työhön, mutta ennen kaikkea rakkaus omaan perheeseen. Ja nöyryys sen edessä, mitä elämä ihmiselle tarjoilee. Hylkeet ja merimetsot ovat aiheuttaneet Börjelle suuria ongelmia, mutta hän näyttää hyväksyvän tämän osana luonnon kiertokulkua. Mariannen kuolema vuonna 2017 on kuitenkin jättänyt hymyileviin silmiin surun häivähdyksen.

Börjen ja Mariannen yhteinen elämäntyö kantaa hedelmää. Tyttäret perustivat viitisen vuotta sitten Taalintehtaalle kahvila-myymälän Holmbergin Kala & Café Four C. Keskiviikkoisin ja lauantaisin myynnissä on myös Börjen kalastamaa kalaa sekä Salmon Farmin kalankasvatuslaitoksella tuotettua paikallista kirjolohta, josta Börje ja tyttäret loihtivat monenlaisia herkkuja. Asiakkaita tulee kaukaakin, ja varmimmin he tulevat silloin, kun Börje on paikalla. Aikaisemmin poliiseina työskennelleet Carina ja Clara ovat saaneet perheyrityksen kukoistamaan. Siskoksista huokuu päättäväisyys ja voima. Ainakin osa siitä taitaa olla Börjen perintöä.

Kiitos Börje arvokkaasta elämäntyöstäsi Saaristomeren ja meidän kalaa syövien kuluttajien hyväksi ja erityisesti uskollisten vakioasiakkaittesi iloksi! Me kaikki toivomme, että saisimme vielä pitkään nauttia tärkeän ja merkityksellisen työsi tuloksista.

#kalastaja

#kalaakaikille

#respect

*) 1-ryhmän kalastajan kalastustulo > 10 000 €. Muut kalastajat kuuluvat ryhmään 2.

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Hannu Saarinen – Mynälahden kalastushistoriaa

5.6.2020

Ammattikalastaja Hannu Saarinen on muistellut Mynälahden kalastuksen historiaa. Tarkempana aluerajauksena on linjan ”Ihattulan ranta – Livonsaaren pohjoispäässä oleva Vohlan saari” pohjoispuoliselle sijoittuvat alueet.

Kalastus on ollut historiallisesti tärkeä osa Mynälahden saarissa asuvien perheiden toimeentuloa. Hannu muistaa vuosien takaa nimeltä 80 kalastajaperhettä. Saarisen suku on asuttanut Kärmäläisten saarta ainakin vuodesta 1723 lähtien. Hannun veli, kalastaja Jorma Saarinen, asuu saaressa edelleen. Hannun isä, Kärmäläisten Jussi, oli tunnettu porkkamies. Porkkamiehen tehtävänä oli ruokoa niitettäessä työnnellä venettä eteenpäin.

 

Yleisin kalastusvene oli kaksihankainen 6-metrinen tervattu vene. Se oli varsin hyväkäytöksinen ja kantava kovassakin aallokossa. Käytössä oli myös puisia meriläisveneitä, joita ei käytetty juurikaan kalastukseen mutta esimerkiksi silakkaruuhien hinauksessa. Meriläinen saattoi kiskoa jopa 6-8 silakkaveneen letkaa kohti Ihattulan rantaa. Melko usein hinaamalla kuljetettujen lastien korvauksena oli vakituinen silakkarysän paikka meriläistä omistamattoman kalastajan vesillä. Yhteistyö toimi.

Varhaisimmat meriläiset oli varustettu isoilla moottoreilla. Esimerkiksi Lehtisen saaren 11-metrisessä oli lentokoneen moottori. Kuulemma kaikkia tulliveneitä nopeampi!

Seudun tunnetuin veneentekijä lienee ollut Aarne Luotonen, ”Palstan Aarne” Vehmaalta. Hänen käsistään syntyivät meriläiset, isot ruuhet ja pitkät ruuhet (harvarysäveneet). Viimeisin tuotesarja taisi olla kensuksi sanottu teräväkeulainen, lähes tasapohjainen vene.

Ensimmäiset perämoottorit tulivat Mynälahdelle 1960-luvulla. Kala-astiat veneissä olivat 100 litran puusaaveja. Yleisimmät miehistöt veneissä olivat vaimo ja mies, isä ja poika tai joskus myös sisarukset.

Pyydyksiä oli valtavasti, mutta kalastus tapahtui varsin sopuisasti. Verkkoja, silakkarysiä, harvarysiä, maderysiä, hauki-/madekoukkuja ja pitkäsiimoja. Verkkoja käytettiin 12 – 75 mm harvuisina, siis salakasta lahnaan. Yleisimmät saalislajit olivat kuha ja lahna. Kuhasaaliit olivat runsaita jo ennen sotia. Kuhaa pyydettiin myös koukuilla ja harvarysillä. Lahna valikoitui pääsaaliskalaksi todennäköisesti siksi, että sodanjälkeiset ajat nostivat roimasti lahnan kaupallista arvoa. Isokokoinen, runsassaaliinen kala oli pyydystettävissä lähes ympäri vuoden.

Suomukalat säilytettiin elävinä isoissa puusumpuissa odottamassa noutajaa. Kalanostajat veivät kalat myytäväksi Turkuun. 1950-luvulla suuriman osan saarten kaloista osti kustavilainen Petri Juslin. Juslinilla oli todella iso ns. fiskooli-vene, jossa veneen keskiosa toimi sumppuna, ja kalat kulkivat elävänä Aurajokeen.

Myös talvikalastus oli kaikissa torpissa elinkeinona. Talviset verkkomatkat suoritettiin yleensä vesikelkkaa työntäen. Hankalalla kelillä isäntä työnsi kelkkaa ja emäntä toimi hevosena kiskoen kuormaa köydestä, molemmilla melkoinen etunoja.

Isommat talot tekivät verkkomatkansa hevosella. Hannun mieleen on syöpynyt eräs isäntä, Hilmeri ja hänen hevosensa Luisto. Lieneekö niin, että Luisto usein kyllästyi eväsheinien vähyyteen taikka talven kylmyyteen jäällä. Usein se kuitenkin kesken työntouhun otti suunnan verkkoavannolta kotitallille. Mahtavaa oli karjahtelu, kun Hilmeri yritti hevostaan tavoittaa. Luisto kyllä osasi tarkkailla, ettei jää kiinni. Pikku nykäisy vauhdissa ja tallin ovelle odottamaan. Lopulta ratkaisuksi löytyi toinen jäätuura, johon Luisto köytettiin.

Hannun oma ura kalatalousalalla alkoi 5-vuotiaana silakanperkaajana Turun osuuskaupan silakansuolaamossa Taivassalon Keräsaaressa. Silakat perattiin, pestiin meressä ja suolattiin puunelikoihin. Nelikot kuten saavitkin valmisti Lempisaaren kartanon puuastiatehdas Amerikan saaressa.

Saariston perheiden elanto tuli pienistä palasista, ja yhteishenki oli vahva.

Kiitos Hannu työstäsi meidän suomalaisten kalansyöjien ja Saaristomeren hyväksi! Kiitos hienosta tarinasta!

Alkuperäinen teksti: Hannu Saarinen
Tekstin muokkaus (tiivistäminen): Maria Saarinen

#kalastaja

#kalaakaikille

#respect

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Antero Eloranta – Kaarnittan vähäpoika ja Airiston kuningas

in memoriam 15.5.2020

Antero oli Kalastaja, luonnon ystävä ja taiteilija. Antero oli ystäväni.

Antero syntyi Rymättylässä Kaarnittan saaressa perheen nuorimpana poikana ja eli elämänsä Airiston rannalla Heinäisissä vaimonsa Maijan kanssa. He saivat kaksi poikaa. Anterolla oli aina koiria, viimeisimpänä lapinporokoirat Salla ja Sáhcu. Puutarha oli ahkeran työn taidonnäyte, ja siellä oli myös koppi, jossa kotkotti ja kiekui.

Anteron kalastajan ura ehti kestää 60 vuotta. Pyynnin kohteena olivat kaikki suomukalat lahnasta taimeneen ja kuhaan, ja aikoinaan myös silakka. Pelkästään hänen suomukalasaaliinsa, noin 350 tonnia, vastaa fileepainona yli miljoonaa kalaruoka-annosta kuluttajien lautasilla! Antero rakasti työtään ja oli parhaimpina aikoina merellä 300 päivää vuodessa.

Antero kertoi nähneensä Airiston ammattikalastuksen nousun, loiston ja tuhon. Loiston ajat koettiin 1980-90 luvuilla. Airistolla kalasti useita kymmeniä ammattikalastajia, ja kalaa riitti kaikille. Kunnes hylkeet saapuivat. Anteron sanojen mukaan ”alkoi vapaa pudotus”.

Antero oli ensimmäisiä kalastajia, joka kertoi minulle hyljeongelmasta. Tämä tapahtui vuonna 2001. En ikinä unohda sitä hetkeä. Jäyhä saariston äijä loi katseensa lattiaan, eikä pystynyt puhumaan. Hylkeet veivät häneltä ammatin.

 

Mutta sankarimme päätti olla antamatta periksi. Kun verkkokalastus kävi mahdottomaksi, Antero hankki vielä eläkeiän kynnyksellä kaksi hylkeenkestävää ponttonirysää ja sai niillä jonkin verran siikaa ja lohta. Eivät nekään silti pystyneet ihmeisiin, kun hylkeet karkottivat kalat.

2000-luvulla Antero kasvatti siian- ja taimenenpoikasia istutustarkoitukseen Airiston-Velkuan kalastusalueelle. Hän toimi aikoinaan myös Airiston kalastusalueen hallituksessa ja oli vuodesta 2016 lähtien Saaristomeren kalatalousryhmän varajäsen.

 

Antero oli viimeistä kertaa kokemassa rysää viime syksynä Turun Sanomien toimittajan Jonna Lankisen kanssa. Lankinen kirjoitti päivästään Anteron luona lehtijutun, jolle antoi otsikoksi ”Kalastajan suru: Hylkeet voittivat”. Juttu päättyi Anteron sanoihin: ”Näyttää siltä, että ensi keväänä en enää rysää mereen laske. Kyllä tämä nyt taitaa olla tässä”.

Se oli siinä. Antero menehtyi vaikeaan sairauteen 11.5. Hän oli 75-vuotias.

Kiitos Antero arvokkaasta elämäntyöstäsi meidän suomalaisten kuluttajien ja Saaristomeren hyväksi. Kiitos ystävyydestäsi. Kiitos kaikesta, mitä minulle opetit. Hyvää matkaa uuden meren äärelle!

Airisto on ikuinen, mutta ei enää koskaan entisensä.

 

❤️

Anterolla oli aina pilkettä silmäkulmassa. Tässä muutama esimerkki hänen tokaisuistaan:

”Vielä virtaa!”

”Pirujaan täynnä kuin vanha emälammas”

”Sopii kuin hattu päähän”

”Kyllä meri on niin suuri ja mahtava, että se voi tällaistakin äijää korville pläjäyttää”

”Nää luotolaiset on sitkeitä kuin ankeriaat”

”Suota piisaa, mutta kellutaan”

”Vielä ei periksi anneta, mutta kyllä se vähän äijää mittaa”

”Kaikki pitää näköjään kokea, ennen kuin kisat päättyy”

❤️

Tällä Baltic Sea Needs Actions -hankkeen tuottamalla videolla Antero kertoo myös ympäristöviranomaisten hampaattomuudesta liittyen meriluonnon pilaamiseen. Video on vuodelta 2012 mutta edelleen ajankohtainen Antero Eloranta / Baltic Sea needs Actions

#kalastaja

#kalaakaikille

#respect

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

He kalastavat kaikille

30.4.2020

Näin suomalaisen työn juhlan aattona esittelyvuorossa on itseoikeutetusti koko Saaristomeren ammattikalastajakunta ja heidän työnsä positiiviset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kalastajan työnä on kalastaa kaikille, ja sivutuotteena meri ja ilmasto hyötyvät. Sankarimme haluavat olla mukana toteuttamassa Suomen hallitusohjelmaan kirjattua Kotimaisen kalan edistämisohjelmaa.

Kotimaisen kalan edistämisohjelma on parhaillaan valmisteilla, ja sen tavoitteena on nimensä mukaisesti lisätä kotimaisen kalan käyttöä. Suomen kalatuotteiden omavaraisuusaste on enää noin 20 prosenttia, josta mereltä pyydetyn kalan osuus on vain muutama prosentti.

 

Kalan käytön lisäämisellä tavoitellaan useita yhteiskunnallisia positiivisia vaikutuksia. Se luo työpaikkoja ja toimeentuloa, vaikuttaa myönteisesti ihmisten terveyteen ja pienentää ruokavalion ilmastovaikutuksia. Suomalaisen luonnonkalan hiilijalanjälki on noin kymmenen kertaa pienempi kuin naudanlihalla ja noin kolme kertaa pienempi kuin sian- tai broilerinlihalla.

Kotimaisen luonnonkalan käyttö pienentää myös vesistöjemme ravinnekuormaa. Jokaisen nostetun kalatonnin mukana vesistöistä poistuu kalalajista riippuen 4-8 kiloa rehevöittävää fosforia. Saaristomeren sankareiden saaliin*) mukana merestä poistuu vuositasolla noin 100 tonnia fosforia. Tämä on noin puolet siitä fosforimäärästä, mitä neljä suurinta Saaristomereen laskevaa jokea normaalivuotena mereen tuovat.

Kalastuksella on myös suuri paikallinen merkitys saariston elinvoiman ja kulttuurin ylläpitäjinä. Saaristo pysyy elävänä siellä vakituisesti asuvien ihmisten ansiosta. Vain elävä saaristo kykenee tuottamaan palveluja esimerkiksi matkailijoille. Saaristomeren saariston ja rannikon elinvoimaa ylläpitää noin 70 päätoimista ja 120 sivutoimista ammattikalastajaa.

Kotimainen kala on siis paljon, paljon enemmän kuin vain hyvää syötävää.

Jotta edistämisohjelman tavoitteet voivat toteutua, sen tulee luonnollisesti tarjota työkalut myös alkutuotannon toimintaedellytysten ja jatkuvuuden turvaamiseksi. Kalastajien toimintaympäristössä tämä tarkoittaa pikaisia toimenpiteitä hylje- ja merimetsovahinkojen vähentämiseksi sekä meren hyvän tilan edistämiseksi. Kun toimintaympäristö saadaan kuntoon, uusia kalastajia tulee varmasti.

Saaristomeren ammattikalastajat ansaitsevat kiitoksen arvokkaasta elämäntyöstään kalaa syövien kuluttajien, Itämeren ja ilmaston hyväksi! Uskon, että kotimaisen kalan edistämisohjelma on yksi työkalu matkallanne kohti valoisaa tulevaisuutta!

 

*) Silakka, kilohaili ja kuore yhteensä 20 – 25 Mkg. Muut noin 1Mkg.

Kuva on otettu kalastajien tiedotus- ja koulutusristeilyllä helmikuussa 2018. Kuvassa on mukana myös Selkämeren ammattikalastajia.

 

#kalaakaikille

#kalaakaupunkilaisille

#respect

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Pentti Vyyryläinen

10.4.2020

”Annat pojan sotkea hyvät langat” puuskahti Pentin äiti tämän isälle, kun isä antoi kalliit nailonlangat pikkupojalle rysän kutomista varten. Turhaan ei isä poikaansa luottanut; isänsä puuhia sivusta seurannut Pentti kutoi langoista omin päin täysin käyttökelpoisen rysän perän, joka kalasti siinä kuin perheen muutkin rysät. Vuosi oli 1955, ja Pentti oli 5-vuotias.

Pentti Vyyryläisen isä oli ammattikalastaja Karjalankannaksen Johanneksessa. Huunon saaren muutkin miehet olivat kalastajia, mutta useimmat tekivät töitä myös Uuraan vilkkaassa satamassa. Yhtenä talvena kalastajien alla oleva jää murtui, ja lautta ajelehti Seiskarista Hankoon saakka. Lopulta jäänmurtaja pelasti miehet.

Johanneksen väestö asutettiin jatkosodan jälkeen Turun seudulle, Pentin isä Piikkiöön. Myös Pentin äiti oli Johanneksesta, joten Pentti on geeneiltään kokonaan karjalainen. Sen kyllä huomaa! Hymy on aina herkässä, eikä elämässä tunnu olevan valittamisen aiheita. Pentti on rakentanut talon vanhan kotitilan läheisyyteen.

Pentti on ollut kalastaja aina. Kohdelajit ovat vaihdelleet kalakantojen runsauden ja kysynnän mukaan, mutta yksi tärkeimmistä on aina ollut lohi. Ensimmäiset lohet saapuvat Pentin vesille toukokuun 10. päivän tienoilla, ja sesonki kestää heinäkuun alkuun saakka. Lahna ja silakka ja säynekin olivat tärkeitä vielä 1970-luvulla. Kuhaa oli Pentin vesillä tällöin vielä melko vähän, eikä sillä ollut paljon kysyntääkään. Vuosituhannen loppua kohti kuha alkoi runsastua, mutta viime vuosina kehitys on ollut päinvastainen. Kuhan verkkokalastus on vielä jotenkuten mahdollista keväällä, mutta syksyllä se ei enää hylkeiden takia onnistu. Made oli vielä 1980-luvulla keskitalven tärkein saalislaji, mutta madekanta on Pentin vesillä, kuten muuallakin Saaristomerellä, voimakkaasti taantunut.

Yrityksen toimenkuvaan kuului myös kalan suoramyynti Turun torilla lähes 30 vuoden ajan vuoteen 2007 saakka. Torimyynti oli pääosin Pentin silloisen vaimon vastuulla, mutta Pentti oli mukana erityisesti alkuaikoina. Torilla myytiin myös mansikkaa omalta maalta.

Käpy, verkon kudonnassa tarvittava työkalu, oli Pentillä jo lapsena aina taskussa. Kova työ on palkinnut tekijänsä. 11-vuotiaana poikasena hän sai itse kutomallaan verkolla 12-kiloisen lohen. Vonkaleesta tienatut rahat tekivät pojasta 3-vaihteisen polkupyörän onnellisen omistajan. Haukien koukkukalastuksesta saadut tulot sijoitettiin ensimmäisen silakkarysän materiaaleihin.

 

Kiinnostus pyydysrakentamiseen on kestänyt, ja Pentti on tehnyt lähes kaikki pyydyksensä itse. Vanhimmat rysät ovat 50-vuotiaita. Suomukalarysät tehtiin aikoinaan paksusta langasta, jotta kalat eivät olisi jääneet kalapesän silmiin kiinni. Vankan materiaalin ansioista ne ovat kestäneet tähän päivään saakka, ja kestävät jopa hylkeen repimistä. Aluksi vanteet tehtiin kuusen tai katajan oksista, mutta 1970-luvulla siirryttiin alumiinivanteisiin. Jotkin rysistä pidetään meressä ympäri vuoden. Ne on upotettu noin metrin syvyyteen, joten ne eivät jäädy kiinni jäähän.

Isokokoisia kaloja, kuten lahnaa ja madetta pyydettiin riimuverkoilla. Riimu on isosilmäinen lisäverkko, joka kiinnitetään tiheämpisilmäisen verkon molemmille puolille ylä- ja alapaulaan. Koska verkkoliinaa sai vain 3 metriä korkeana, kolmen liinan yhteen jamominen 9 metriä korkeaksi lahnaverkoksi vaati 1500 solmua ja sen lisäksi riimut. Kalve (tai kalvin) oli nimeltään se työkalu, jolla määritettiin verkon ja riimujen silmien koko. – Nykyään Pentin vesiltä tulee vain kämmenen kokoista pikkulahnaa, eikä alueen särkikalojen kaupallinen hyödyntäminen ole taloudellisesti kannattavaa logistiikan ja välivarastointimahdollisuuksien puutteiden takia*).

Parhaimmillaan Paimionlahdella kalasti päätoimisesti parisenkymmentä ammattikalastajaa. Nyt Pentti on ainoa.

Kiitos Pentti elämäntyöstäsi meidän kalaa syövien kuluttajien ja Itämeren hyväksi! Kerrot olevasi huippukunnossa muun muassa tanssiharrastuksesi ansioista, joten toivon ja uskon, että urasi jatkuu vielä pitkään. Ehkä saan Juhannuksena laittaa savustuspönttööni sinulta ostetun merilohen!

#kalaakaikille

#kalaakaupunkilaisille

#respect

*) Kalat kiertävät tehokkaasti -loppuraportti

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita

Viola ja Torolf Gustafsson

27.3.2020

Torolf Gustafsson on elänyt koko ikänsä kalastajana Kemiönsaaren kuntaan kuuluvalla Träskön saarella. Naapurisaarella Ramsöllä kalastajaperheessä kasvanut nuori Viola Törnroos oli vakaasti päättänyt, että ei ikimaailmassa asuisi saaressa eikä missään tapauksessa ryhtyisi ainakaan kalastajaksi. Rakkaus puuttui peliin; toukokuussa tulee 50 vuotta siitä, kun 20-vuotias Viola muutti Träskön saarelle ja ryhtyi kalastajaksi Torolfin rinnalle.

Gustafssonien kalastus on painottunut erityisesti silakan rysäkalastukseen mutta myös suomukalat kuten kuha ja ahven ovat olleet tärkeässä roolissa. Kalanjalostus ja suoramyynti torilla ja markkinoilla on ollut tärkeä osa yrityksen toimintaa. Turun silakkamarkkinoille Gustafssonit osallistuivat vuosina 1983 – 2007. Nelipäiväisten markkinoiden kahtena ensimmäisenä päivänä myynnistä huolehti Torolf, kun Viola jäi Kemiöön huolehtimaan toriasiakkaista. Sen jälkeen hän lähti itsekin markkinoille mukanaan uusi lasti savustettua kalaa. Kotona on lukematon määrä palkintoja silakkamarkkinoiden Paras tuote -kilpailuista.

Viola kertoo kaipaavansa silakkamarkkinoiden tunnelmaa mutta ei raskasta työtä sitä ennen. Tosin Violan mielestä työ Tammisaaressa ravintola Knipanin tiskaajana, jota työtä hän ehti kokeilla ennen kuin tapasi Torolfin, oli paljon raskaampaa kuin kalastus.

 

Vuosina 2006-2007 Viola testasi Suomen Kalatalous- ja ympäristöinstituutin kehittämishankkeessa yhtä Suomen ensimmäisistä ahvenen ja kuhan kalastukseen suunnitelluista hylkeenkestävistä ponttonirysistä*). Hankkeen jälkeen perheeseen hankittiin vastaavia rysiä myös lohen kalastukseen, ja nykyään lohi on tärkeä laji, jonka touko-kesäkuulle ajoittuvasta kalastussesongista vastaa Torolf.

Kalantulo on jo pitkään vähentynyt Gustafssonien kalavesillä. Kalantulon väheneminen oli myös osasyynä siihen, että vaikka molemmat tyttäret olisivat halunneet jäädä Träskön saareen, siihen ei ollut taloudellisia edellytyksiä.

Violan havaintojen mukaan kalojen lisääntyminen kyllä onnistuu ja esimerkiksi pikkukuhaa on runsaasti, mutta isompaa ei. Kuhat katoavat, mahdollisesti muiden saalistajien suihin ennen kuin ehtivät kasvaa pyyntikokoon. Hylkeitä on paljon, ja merimetsoja vielä enemmän. Hylkeet repivät pyydyksiä ja karkottavat kaloja, mutta ne häiritsevät myös kalojen kutua. ”Kun hylkeet saapuvat saalistamaan kalojen kutualueille, siitä aiheutuu väistämättä vahinkoa. Merimetsot taas voivat tyhjentää merenlahden kaloista kokonaan yhdessä päivässä. Vaikka seuraukset ovat meille kalastajille katastrofaaliset, on pakko myöntää, että kun kilometrin mittainen merimetsoparvi ”vetää nuottaa” merenlahdella, näky on vaikuttava”.

Voin melkein nähdä silmissäni, mitä Viola tarkoittaa, kun hän kuvaa kalastajanuransa hienoimpia hetkiä ja muistoja; niitä olivat keväiset aamut ja auringonnousut merellä. Koska verkkosilakat piti saada Helsinkiin kuluttajille aamu seitsemäksi, se merkitsi kalastajille merelle lähtöä jo ennen auringon nousua. Kun aurinko sitten loistavissa väreissään nousi välkkyvän meren takaa, se oli henkeäsalpaavan kaunista jopa sellaiselle ihmiselle, jolle merellä olo oli arkipäivää.

Hienoimpien muistojen perään Viola haluaa kertoa kauheimman muistonsa, joka on kuin suoraan Hitchcockin elokuvasta. Eräänä aamuyönä yksin merellä ollessaan pimeydestä alkoi yhtäkkiä kuulua kammottavaa viuhuvaa ääntä, jota seurasi isojen möykkyjen mätkähtely veneeseen. Viola kertoo, että hänen ilmeensä olisi taatusti sopinut ”Linnut” -elokuvan kauhukohtaukseen. Pommituksen jäljiltä vene oli hyttiä myöden täynnä hanhia! Ei muuta kuin hanskat käteen, ote siivekkäiden tunkeilijoiden niskasta ja nopeat jäähyväiset paapuuriin sekä tyyrpuuriin.

Kiitos Viola ja Torolf ansiokkaasta elämäntyöstänne meidän kalaa syövien kuluttajien, Saaristomeren ja erityisesti torilla käyvien vakioasiakkaidenne iloksi!

Juttu perustuu Viola Gustafssonin haastatteluun.

Kuva: Karl-Henrik Stuns 1979.

#kalaakaikille
#kalaakaupunkilaisille
#respect

*) KANRA – Kannattavuutta Rannikkokalastukseen hankkeen loppuraportti

Kalaleader blogi: Rannikollamme on sankareita